Saaren historia ja luonto

Yksinäinen Jurmo kuuluu kaukaisimpiin Saaristomeren saariin. Mantereelta sinne kertyy merimatkaa noin 40 mailia. Saarella asuu vain kymmenkunta ihmistä, jotka ovat asettuneet pieneen kylään saaren luoteispoukamaan. Yhteysalus käy saarella kolmisen kertaa viikossa. Jurmo on purjehtijoiden suosikkikohde.

Jurmo eroaa kaikista muista Saaristomeren saarista karuutensa vuoksi. Tämän erikoisen saaristolaismaiseman syntyyn on kuitenkin omat syynsä.

1500-luvulla hallinneen Kustaa Vaasan korviin oli kantautunut kummallisia tarinoita Jurmosta ja siellä aika ajoin palavista selittämättömistä tulista. Näiden salaperäisten tulien alkuperää ei oikein kukaan osannut selittää, mutta epäiltiin jokinlaista yhteyttä tulien ja lukuisten saaren edustalla tapahtuneiden haaksirikkojen välillä. Hallitsija päätti lähettää saarelle tiedustelijoita ja pian selvisikin että Jurmossa harrastettiin rantarosvousta.

Näillä kotikutoisilla tulilla saarelaiset saivat aikaan vaikutelman majakan valosta, joka harhautti laivat karille. Jurmon edusta on erittäin vaikeasti purjehdittava, minkä vuoksi reitiltä eksynyt laiva oli varma rosvojen saalis. Saarelaiset olivat mieltyneet tähän jännittävään harrastukseen, ja "veden viljan" kerääminen toi mukavan lisän heidän elantoonsa.

KUSTAA VAASAN KOSTO
Jurmolaiset päättivät sepittää Kustaa Vaasan miehille tarinoita. He kertoivat muun muassa, että pimeässä laiduntavien lehmien kaulaan ripustettiin myrskylyhtyjä, jotta ne osaisivat kotiin kolhimatta jalkojaan kivikossa.

Yhteys jurmolaisten ja haaksirikkojen välillä oli kuitenkin ilmiselvä. Kun Kustaa Vaasa kuuli asioiden todellisen laidan, hän päätti suutuspäissään polttaa Jurmon asukkaineen päivineen. Hän lähetti saarelle miehiä, jotka toteuttivat hallitsijan julman tahdon. Miehet sytyttivät koko saaren tuleen ja pakenivat liekkien alta rannalla odottavaan veneeseen. Myöhemmin kuitenkin kuultiin, että kolme jurmolaista oli säästynyt kuumalta tuholta. Heidän oli onnistunut paeta liekkejä saaressa olleeseen luolaan, ja näin he selvisivät hengissä. Tuhopoltolla oli siis silminnäkijöitä.

Näin saa selityksensä Jurmon karu ja erikoinen maisema. Puuttomassa saaressa ei multamaa pysynyt, vaan se kulkeutui mereen. Eroosio teki tehtävänsä. Kataja on kuitenkin sitkeä kasvi, joka pärjää laihassakin maassa. Se onkin saanut saaren miltei täysin hallintaansa. Katajan lisäksi saarella on muutama pieni niitty, mikä takaa lampaille ja hevosille laidunmaat. Niittyjen kupeessa on myös pieni alue istutettua mäntymetsää. Siinäkin on oma merkillisyytensä. Metsän aluskasvillisuus muodostuu pelkästään tasaisena mattona leviävästä ruohikosta.

YTTERSKÄRIN TRAGEDIA
Jurmon palon jälkeen Kustaa Vaasa piti tärkeänä, että aava meren laidalla oleva saari asutettaisiin uudelleen. Hän oli saanut kymmeneen hääparia suostutelluksi muuttamaan saarelle lupaamalla heille verovapauden. Ennen saarelle lähtöä mantereella oli järjestetty vain koruton vihkiminen. Perillä parien oli määrä pitää juhlalliset häät, kunhan laivan mukana matkaavasta puutavarasta saataisiin kyhätyksi jonkinlaiset asumukset.

Matka eteni mukavassa myötäisessa, ja hääparit ihastelivat kaunista syyssäätä laivan kannella. Seuraavana yönä tuulen suunta muuttui odottamatta, ja nousi myrsky. Kääntynyt tuuli ja voimakas, vaahtoava aallokko painoivat laivan pois reitiltä. Kapteeni saattoi erottaa pimeydestä mustina viliseviä kallioita. Vain ihme voisi pelastaa laivan.

Kapteeni hälytti kaikki matkustajat kannelle ja käski heidän varautua pahimpaan. Hääparit istuivat sylikkäin pimeydessä. Myrskyävä meri heitti laivan karille lähellä Ytterskäriä. Laivan pohja repesi, mastot kaatuivat ja koko takila putosi kannella olevien ihmisten niskaan. Lopuksi jättiläisaalto pyyhkäisi yli laivan, irrotti aluksen karilta ja paiskasi sen matkustajineen meren syvyyksiin. Kukaan ei selvinnyt hengissä, eivätkä hääparit siis koskaan päässeet Jurmoon asti.

Tapahtumasta on jäänyt elämään legenda: aina haaksirikon vuosipäivänä onnettomuuspaikalle Ytterskärin rannoille ilmestyy kymmenen hääparia viettämään hääjuhlaansa. Miehet ovat pukeutuneet mustiin ja naiset valkoisiin juhlapukuihin. Kulkuetta johtaa laivurin suuri musta koira. Laivan perämies, joka oli pelimanni, soittaa iloista häämusiikkia. Hääparit tanssivat aamunkoittoon asti. Auringon noustessa morsiamet muuttuvat koivuiksi ja sulhaset tummiksi varjoiksi puiden ympärille. Jotkut saaristolaiset ovat kuulemma nähneet tämän omin silmin."

Tekstilähde: Anne Saarenoja, Matka saaristomerellä, WSOY 2002