Kevon rotkovajoama

Kevon luonnonpuisto on perustettu v.1956 ja sijaitsee Utsjoen kunnassa. Luonnonpuiston halki kulkee Suomen suurin rotkovajoama ja Kevon vaellusreitti seuraa sitä. Reitti alkaa Utsjoelle menevältä tieltä Kenestuvan kohdalta ja päättyy lähelle Ailigastunturia Karigasniemen tielle. Reitti on hyvin suosittu vaelluskohde ja se näkyy myös reitillä kuljettaessa. Luonnonpuistossa liikkuminen on sallittu vain merkityillä poluilla ja leiriytyminen niille varatuilla paikoilla. Leiripaikat on pääosin hyvin varusteltuja ja sijaitsevat puron tai järven rannassa. Puucee löytyy joka leiripaikasta ja polttopuita oli riittämiin. Reitillä on kaksi puhelinta, joista kumpikaan ei toiminut. Ailigaksen linkki mahdollistaa kuitenkin matkapuhelimen käytön reitin eteläosassa.

Useimmiten kulkusuunnaksi valitaan etelästä pohjoiseen päin. Me valitsimme kuitenkin reitin etelän suuntaan, vaikka onkin jonkin verran raskaampi vaihtoehto. Näin tehden nousua alku- ja loppupään välille kertyy n. 200 metriä ja pituutta 63 km. Koska korkeuserot maastossa ovat melkoiset, reitti on paikoin raskas kuljettava. Välillä taas reitti kulkee kaukana rotkosta tasaista skaidia myötäillen. Pahimmat rinteet on varustettu portain. Reitin varrelle osuu neljä joen ylitystä, jotka kaikki voi ylittää villasukat tai maastosandaalit jalassa kahlaten. Saappaan varret eivät välttämättä riitä, toisaalta niitä ei tarvita muuallakaan. Kahlaamoiden yli on vedetty vaijeri, jossa roikkuvista rissoista voi hakea tukea kaatumisten varalle. Polut ovat pääosin hiekkapohjaisia, osin kivisiä.
Retkikuntaamme kuului neljä henkeä: kaksi aikuista 10- ja 12-vuotisten poikien kanssa. Keskimäärin taivalta kertyi 12 km päivässä, mutta hyvin pojatkin jaksoivat.

Matkasimme yön yli omalla autolla ja aamulla olimme perillä Kaamasessa. Auton jätimme kievarin pihaan, jossa jätimme hyvästit sivistykselle ja hypättiin klo 11.20 bussiin, joka vei meidät reitin alkupäähän Kenestuvalle. Heti alkuun punnittiin jalkojen kunto, kun kiipesimme satoja portaita pitkin tunturikoivikossa. Sää oli lähes helteinen, tuulta vain nimeksi, joten vaatetus oli minimissään. Hyttysiä ei onneksi ollut paljoakaan. Ihmettelimme itsekin tätä, vaikka oli jo heinäkuun 2.päivä. Ylös päästyämme koivikko harveni ja matka taittui märemmissä kohdissa pitkospuita pitkin, muualla kovaksi tallautuneita polkuja pitkin. Jätimme vastaantulevilta saamastamme vinkistä ensimmäisen leiripaikan 3,5km:n kohdalla väliin ja jatkoimme 2,5 km seuraavalle leiripaikalle, mikä maisemallisesti olikin retken parhaita yöpymispaikkoja - kangasmaastoa, josta avautui maisema rotkoon päin.

Toinen retkipäivä valkeni aurinkoisena ja lämpötila kipusi hellelukemiin. Vettä tunnetusti kuluu reilusti, arviomme mukaan aikuisilla 4-5 litraa/päivä. Voi arvata, että se vaikuttaa myös matkan tekoon. Lähdimme liikkeelle aamupäivällä ja laskeuduimme alas rotkon pohjalle, jossa polku kierteli koivikossa pienten järvien ja Kevojoen rantoja myötäillen. Ylitimme joen länsipuolelle. Vettä oli polvien korkeudelle. Taisi olla reitin levein ylityspaikka. Heti kahlaamon jälkeen kavuttiin yli 300 porrasta ylös rotkosta. Portaiden päässä on yksi reitin hienoista näköalapaikoista etelään päin (kuva).
Matka jatkui aukeassa maastossa. Pysähdyksiä piti tehdä usein, milloin vesitankkausta varten, milloin nuorimman ongelmien vuoksi. Kuuma oli kaikilla. Illemmalla helle alkoi hellittää ja matkanteko kävi joutuisammin seuraavaan leiriin, joka sijaitsee aukealla paikalla rotkon lähellä lammen rannassa. Vaikka paikka oli kivinen, telttapaikat löytyivät ja saatoimme painautua iltapalan jälkeen yön lepoon.

Kolmas retkipäivä oli edellisen kaltainen sään puolesta. Matka jatkui taas alas rotkon pohjalle. Joen rantapusikoissa saatiin ensituntuma räkän olemassaolosta. Parin kilometrin sisään oli kaksi joen ylitystä. Ensimmäisessä niistä nuorimmalle oli sattua haaveri, kun tasapaino petti ja kaveri jäi roikkumaan rassista. Onneksi isä pelasti tilanteen. Söimme Kevojoen rannassa tulentekopaikalla.

Rissat antoivat tukea jokien ylityksissä.

Iltapäivän urakka oli nousu rotkosta ja kahdeksan kilometrin patikka skaidissa, jossa kuolleet tunturimittarin toukkien tuhoamat koivut värittivät maisemaa. Pikkukuovin nopeasti värähtelevä sointi saatteli meitä eteenpäin. Laskeuduimme illan suussa rotkon pohjaan komean Fiellon putouksen lähelle. Nyt maisemat olivat tosi mahtavia ylös nousevien satametristen rotkon seinämien hallitessa maisemaa joka puolelta. Söimme turvekammissa ja pystytimme teltat sen viereen. Olimme matkan puolivälissä.

Fiellon putous.

Neljäs retkipäivä oli entistäkin kuumempi. Lämpötila saavutti pohjoisen Lapin oloihin uskomattomat 27 asteen hellelukemat. Rakotkin jo alkoivat ilmaantua jalkoihin niiden turvotessa kuumuudesta. Heti alkuun noustiin portaita ylös skaidille. Aina kun löydettiin pienikin lumilaikku, pantiin kirjaimellisesti jäitä hattuun ja täytettiin vesipullot lumella. Kevojokeen laskevat sivujoet aiheuttivat jaloille ylimääräistä rasitusta, kun jouduttiin ylittämään niiden luomat laaksot ensin portaita alas ja sitten saman verran ylös. Rotkon pohjalla oli kuitenkin virkistävä vesi odottamassa.
Iltapäivän aikana saavuimme reitin tunnetuimmalle näköalapaikalle ja filmiä paloi kamerassa. Juuri näillä main reittiä porukkaa liikkuu eniten jylhien maisemien vuoksi.
Lyhyen patikan jälkeen pidimme ruokatauon tulentekopaikassa puron varressa. Jätimme loput päivän urakasta illan suuhun. Illan viileys antoi taas lisää puhtia ja yhdeksän kilometrin taival seuraavaan leiriin meni mukavasti maaston ollessa varsin nopeakulkuista - tosin yksitoikkoista. Muutama porokin nähtiin vasan kanssa jolkuttavan omia polkujaan. Tässä vaiheessa sanoimme hyvästit rotkolle, joka pikkuhiljaa katosi maastoon olemattomaksi. Teimme leirin pienen järven eteläpäähän puron varteen. Uinti upeassa hiekkapohjaisessa järvessä kuului tietysti ohjelmaan. Itikoita oli tyynessä tunturikoivikossa entistä enemmän. Iltapalan jälkeen uni maittoi taas hyvin.

Tauko paikalla.

Viides päivä ei poikennut sään puolesta liiemmin edellisistä. Patikoimme aluksi kolmen kilometrin päähän Ruktajärven autiotuvalle, jossa pidimme ruokatauon, rupattelimme paikalle osuneiden kanssa, soitimme kännykällä tutuille ja uitiin kämpälle johtavalta sillalta.
Loppukiri (10 km) oli vielä edessä. Seurasimme aluksi kämpältä menevää huoltotietä, josta Ruktajärven eteläpään kohdalta nousimme jyrkästi ylös harjulle. Tässä vaiheessa on syytä ottaa kunnon vesitankkaus järvestä - korkealla harjulla kun on vaikea saada mistään vettä. Hiekka pöllysi, suu kuivui, rakot painoivat jaloissa ja vettä piti säästää. Oli nousua ja laskua, nousua ja laskua. Lopulta saavuimme helpottuneena matkan päähän puiston infopisteeseen ja sadan metrin päässä oli - puro. Alunperin meidän piti yöpyä tässä, mutta Karigasniemi palveluineen houkutteli enemmän. Ja taksihan se hoiti loput matkasta. Yön nukuimme leirintäalueella Tenon rannassa.

Kuudentena päivänä jatkoimme bussilla Karigasniemestä klo 11.05 Kaamaseen ja retkemme alkoi olla kievarissa saunomista, uintia ja ruokailua vaille lopussa.
Kuusi päivää riitti mainiosti reitin kulkemiseen. Huilaamiseen aikaa olisimme toivoneet enemmän, mutta tiukka aikataulu ei antanut siihen mahdollisuutta. Iltayöt helteillä olivat parasta aikaa vaeltamiseen. Toisaalta päivällä teltassa nukkumisestakaan ei tahtonut tulla mitään - oli liian kuuma.

teksti ja kuvat: Hannu Koivisto

Lisää kuvia Kevon reitiltä

Kevon kävijät: Arto Saraniva (vas.), Perttu Saraniva,
Hannu Koivisto ja Kari Niemi